Noh, kaksi viikkoa jaksoin sitä dieettiä sitten.. :/ oon aika pettynyt itseeni.. Ei vaan voi mitään, että oon semmonen tunnesyöjä..

Noh, päätin etten ihan noin raa'asti rajota syömisiä, vaan alan kiinnittää siihen vaan entistä enemmän huomiota. Tänään kävin salillakin ensimmäistä kertaa :) Ihan hyvä mieli jäi, ehkä voisi ruveta käymään 1-2krt/vk. Olisi sitten ehkä edes jotain kivannäköisiä vaihtoehtoja mitä laittaa kesäkuussa päälle valmistujaisiin.

Niin, kaksi kouluviikkoa ja yksi harjoittelu jäljellä, sitten valmistun vihdoin ja viimein! :) Enkä aio ryssiä tätä nyt kun näin pitkälle on päästy!

Koulunhan tosiaan aloitin v. 2006, keskeytin 02/2008 kun odotin poitsua. Pojan kuoleman jälkeen syksyllä yritin jatkaa sitä, ei tullut mitään, menin töihin... Vuosi sitten sain mahdollisuuden käydä koulu loppuun oppisopimuksella ja se olikin sopiva, joskin todella raskas vaihtoehto.

Kirjotusfiilis alkoi taas pätkimään,, ehkä paras mennä nukkumaan ja jättää taas kirjottelut myöhemmälle.

Tästä se alkaa, 4 viikkoa. Katsotaan mikä on lopputulos.

Nimittäin painonpudotus, go fat go -haaste :D

Erittäin haasteellinen juttu, koska, etenkin pojan kuoleman jälkeen, ruoka on ollut jonkinlainen lohdutus ja sitä on sitten tullut syötyä vaikka ja mitä.. Yritän nyt kovasti päivitellä tänne tuloksia, joita toivon mukaan tulee. :)

Myös se on tässä hankalaa, että olen erittäin nirso ruoan suhteen, esim. kasviksia en ole pystynyt syömään joitakin poikkeuksia lukuunottamatta.. Se on sitten opeteltava. :)

Jos lähdetään vaikka semmoisesta pienestä tavoitteesta, että tämän neljän viikon aikana saatais semmonen 4-5 kiloa pois.

 

Ja niin, oli muuten erittäin "mukavaa" kun työkaveri (mies) oli yks päivä sillein että "tuu kattomaan (näytti kuvia fb:stä) meidän kaverin kaksoset syntyi pieninä keskosina, voi että miten pieniä" ja sitten parin viikon kuluttua: "ne kaksoset on muuten päässyt kotiin, terveinä". Olinpa siinä sitten että juu, oi kun suloisia. Ei vaan välttämättä kiinnosta kuunnella hehkutuksia pienistä keskosista jotka on selvinneet TYÖKAVERILTA, joka varsin hyvin tietää meidän tilanteen! äh. Siis ihanaa, että selvisivät jne, mutta miks just mulle sitä pitää hehkuttaa?? Sama kun hehkuttaa omien lapsiensa jutuista. Joo, ihan mielellään kuuntelen ystävien ja kavereiden juttuja lapsistaan, oikeesti. Mutta en välttämättä halua töissä kuunnella sellaiselta työkaverilta, joka ei edes ole mitenkään läheinen mulle. (muutama työkaveri kyllä on läheisiä) No joo, se siitä purkauksesta :D

-Suruperhonen, tällä kertaa innoissaan uudesta haasteesta!

 

K7:n koulutus olikin rankempi kuin ajattelin. Tai luulin pystyväni siihen, mutta täydelliseksi itkuksihan se meni.. Noh, ehkä joskus tulee semmoinen aika kun tuommoinenkin onnistuisi..

Haudalla pitäisi käydä, en ole nyt taas saanut aikaiseksi. Se on jännä miten tulee näitä aikoja kun en vain saa aikaisesi mennä sinne, mutta jos joku päivä sitten menen, niin en haluaisi lähteä sieltä pois.. Ja nyt tajusin, että viimeksi kun kävin siellä, niin ei ollut lunta ollenkaan vielä. Täytyisi käydä katsomassa miltä kivi näyttää kun on lunta. Kivihän on vasta viime kesänä sinne saatu.

 

Töissä juteltiin työkaverin kanssa kaikenlaista ja hän sitten kysyi, että onko se 'kesken mennyt' nykyisen mieheni lapsi... Enpä sanonut sitten mitään kun häkellyin tuosta.. Kesken mennyt? anteeksi mitä??!  Ei meidän poika mielestäni ollut mikään keskenmeno!! Ei edes näiden virallisten rajojen mukaan. Ja toisekseen poika eli kuitenkin täällä maan päällä sen neljä vuorokautta..

En mä halua vähätellä keskenmenoja, mutta en myöskään halua, että meidän pojasta puhutaan keskenmenona. Mutta enpäs sitten osannut avata suuta ja korjata asiaa.. Tää työkaveri kyllä oli itse silloin pois, joten voihan olla että hän ei tiedä mitä on tapahtunut...

No, asiasta kukkaruukkuun, meillä menee vissiin tosi hyvin; kun tuo mies jää sohvalle nukkumaan, mulla ei ole mitään vaikeuksia nukahtaa useimpina öinä, mutta aina kun se tulee sänkyyn nukkumaan niin mä pyörin sen pari tuntia siellä saamatta unta, ja arvatkaapa väsyttääkö aamulla... Nytkin väsyttää, tuntuu, että oon jatkuvasti aivan poikki. Saatan nukahtaa istualleni sohvalle, ja jos makuulle käyn tähän aikaan sohvalle niin nukahdan 100% varmuudella.. Huoh, ärsyttää itseäkin kun ei saa mitään täällä kotona aikaiseksi kuin vasta ihan viime tipassa (jos silloinkaan).. Ainoa minkä olen aina hoitanut on koira, se on vaan vietävä ulos. Tosin se ei olekaan yhtään vastenmielistä, päinvastoin; saa tuuletella ajatuksia ihan rauhassa tuolla. :)

anteeksi, tekstini on hieman sekavaa vielä, ehkä sekin tässä paranee ajan kanssa kun tottuu paremmin tähän hommaan. :)

sp

Pakko vissiin avautua;

Raskaana (alussa) oleva ihminen hehkuttaa ihmisille kuinka heille tulee vauva sillon ja sillon, on hankkinut jo sitä ja tätä..

MUTTA, odotas vaan kun sama ihminen juttelee mulle; "niin no ei tiedä mitä käy ja mitä vaan voi vielä tapahtua" yms. Tulee vaan itelle niin syyllinen olo, ihan kun mä jotenkin kasvattaisin ihmisten pelkoja kaikkea mahdollista kohtaan ja mua pitäisi jotenkin suojella. Olkaa onnellisia, nauttikaa siitä raskaudesta! Mulle ei tarvitse esittää muuta. En minäkään raskaana ollessani ns. osannut pelätä mitään, elin jossain pilvissä siihen asti kunnes alkoi tulemaan ongelmia. Mahdollisessa seuraavassa raskaudessa en vain enää pysty samalla lailla nauttimaan siitä, vaikka kuinka haluaisin ja yrittäisin.

Ja minulle saa jutella lapsista, saa jutella tapahtuneesta ja saa kertoa huoliaan. Ei tarvitse miettiä "oi voi kun nämä huolet ovat niin pieniä verrattuna ...."

On kyllä tullut huomattua tässä reilun parin vuoden aikana ketkä on oikeasti ystäviä ja ketkä ei. Harmillisen monet ovat "kadonneet" :(

 

Torstaina olisi tosiaan ollut se k7:n koulutus, mutta minäpä olin sitten kipeenä. Tietenkin just sillon kun olisi jokin meno mikä on oikeasti mulle tärkeä. :( Mutta onneksi marraskuussa on vielä se toinen.

Asiasta toiseen, parisuhteen tilasta voisin valittaa niin, ettei riitä tila. Eilen oltiin pitkästä aikaa yhdessä vähän juhlimassa, huonoin seurauksin.. :( Sain taas kaikki haukkumiset niskaani, ja oikeasti IHAN ilman mitään syytä. En vaan tajua kuinka jaksan tätä päivästä toiseen. Järki tietää mitä pitäisi tehdä, mutta ei onnistu sitten millään. Kotona on usein aika räjähdysherkkä tilanne, koskaan ei tiedä mitä uskaltaa sanoa ja mikä aiheuttaa räjähdyksen.. Vajaat kolme vuotta tässä on näin menty, ehkä joku ratkaisu pitäisi jo tehdä. Huoh.

"älä edes yritä, ettei tarvii pettyä, siinä ohjeet ja se siitä. Mä teen kaiken aina niin, niinkuin mulle sanottiin, silti tuntui etten riitä"