Ajattelin kokeilla blogin kirjoittamista, vaikka olenkin kirjoittamisen suhteen vielä täysin aloittelija. Toivotaan että tekstiä tulee, ja ymmärrettävää sellaista.

Kaikista pahin suru on jo takana päin, kuitenkin joka ikinen päivä pieni poika on mielessäni. Joka päivä en enää itke, mutta muistelen niitä hetkiä, jotka saimme yhdessä.

Tänään kaivoin taas valokuvat, kalleimmat aarteeni, esille ja katselin niitä pitkään. Ja kyllä, tänään itkien. Ajattelin käydä tänään haudallakin, mutta en saanut aikaiseksi. Haudalla käynti onkin yksi asia, josta koen huonoa omaatuntoa.. En yksinkertaisesti saa aikaiseksi käydä siellä niin usein kuin haluaisin. En välttämättä edes sitä yhtä kertaa kuukaudessa, vaikka matka sinne on lyhyt, n. 5min autolla ja bussillakin varmaan sen 10min. Sitten kun sinne menen, en pysty millään lähtemään pois. Pois kävellessäni saatan kääntyä monet kerrat katsomaan taakseni, niin kauan kun pojan kivi näkyy.

Ensi torstaina olisi edessä lastenklinikan k7:n henkilökunnan koulutus, johon olen lupautunut menemään parin muun lapsensa menettäneen äidin kanssa kertomaan kokemuksista k7:lla. Viimeksi samantyyppinen tilaisuus oli maaliskuussa, se aukaisi haavat kunnolla, mikä toisaalta oli ihan hyvä, en ollut oikeastaan päästänyt surua kunnolla valloilleen ennen sitä.

Touko-kesäkuussa asiat olivat jo siinä vaiheessa, että olin hetken sairaslomalla lievän masennuksen vuoksi. Ymmärrystä ei tälle asialle heru, "onhan pojan kuolemasta JO yli kaksi vuotta, olisihan siitä pitänyt päästä yli jo". Tämä on "ei-meikäläisten" mielipide asiasta. Ei saisi surra enää.

En paljon puhu pojasta tutuille ihmisille, koska tulee tunne, että joudun itse lohduttajan asemaan. Uusille tuttavuuksille oikeastaan haluan kertoa, en voi sivuuttaa poikaa kun kysytään onko minulla lapsia. Eikä tietenkään pidäkään, onhan minulla lapsi. Tulee vaan ahdistunut olo kun ihmiset tottakai useasti tulevat todella vaivaantuneiksi kun kerron asiasta. Tai sitten tulee ne ihanat kommentit; "ei muuta kun uutta matoa koukkuun" tai muuta vastaavaa.

No, jos sitä nukkumaan yrittäis, vaikka se on ollut viimeisen puoli vuotta yhtä helvettiä. Illalla ei halua mennä nukkumaan, kun tietää, että joutuu pyörimään jopa tunteja saamatta unta ja siinä vaiheessa ehtiikin ajatella kaikki ikävät asiat läpi. Kun vihdoin nukahtaa, on kolmisen tuntia aikaa nukkua ennen kuin pitää herätä töihin. Huoh.

Palataan.